Sonetti 27: Kun Vuoteeseen Mun Ajaa Uupumus

Kun vuoteeseen mun ajaa uupumus Ja raukeet raajat lepoa kun haukoo, Niin päässän' uusi alkaa vaellus, Ja hengen alkaa työ, kun ruumiin taukoo. Sill' aatokseni etäisyydestään Halulla luokses pyhiinvaeltavat, Ja silmät raskaat, luomet seljällään, Pimeyteen sokon lailla tuijottavat; Mut silloin sielun silmään kuitenkin Sisäinen näkö sinun kuvas tuopi, Jok' yössä hohtaa lailla timantin, Yön mustan kirkastaa ja nuoreks luopi. On sielu öittäin, ruumis päivittäin Sun tähtes levon puuttehessa näin.