Sonetti 12: Kun Kellon Aikaa Mittaavan Ma Kuulen
Kun kellon aikaa mittaavan ma kuulen,
Kun yöks nÀen uljaan pÀivÀn voituvan,
Kun kuihtuvan nÀen orvonkukan huulen
Ja mustan kutrin hopioituvan,
Kun nÀen lehdetönnÀ koivun kaihon,
Mi karjaa varjos kesÀvarilla,
Ja lyhteeks sidottuna suvilaihon
LepÀÀvÀn valkohiuksin paarilla:
Niin silloin kauneutesi mieleen muistuu,
Kuink' ajan virtaan sekin katoaa.
Kaikk' ihanuus ja sulo maahan suistuu,
Ja kuolee pois, kun uusi juuret saa.
Niin jÀlkelÀisissÀsi yksin pysyy
Sun muistosi, kun niittomies sua kysyy.